Tutkijan arkea

Viime lauantaina vietin päivän lapsen kanssa. Tämä myönteinen rutiini on toistunut lähes joka lauantai noin puolentoista vuoden aikana, huomenna myös. Kysymys on luonteeltaan pitkälti sosiaalipoliittinen, sillä suomalainen yhteiskunta määrittelee tulonsiirroillaan sen, että alle 3-vuotias lapsi on syytä viedä päivähoitoon. En itse tähän usko, enkä myöskään totea muuta. Olen agraari-ihminen. Äitikin pääsee kerran-kahdesti viikossa tekemään niitä yhteiskunnan määrittelemiä oikeita töitä.

Olemme lapsen kanssa yhteisellä päätöksellä kehittäneet tällaisen isä-tytär kaavan, joka menee siten että saatamme äitin töihin, ja menemme pullalle. Seuraavaksi peruskotitoimintaa, ruokaa ja järjestelyä, jonka jälkeen päiväunille. Taktiikkana käytän nopeaa kolmen säkeistön "Lapsi laulua" ja poistun paikalta. Toimii nykyisin ihan hyvin, ja lapsi nukahtaa omatoimisesti.

Tässä elämässä on paljon iloisia ja myönteisiä asioita. Ikävästi työelämä ja sen jatkuvat epävarmuudet sotkevat osittain siitä nauttimista. Nytkin kovasti pohdin sitä mitä vuodenvaihteen jälkeen tapahtuu ja mitkä ovat sen vaikutukset esimerkiksi perheen toimeentuloon. Kokemuksesta alan vähitelleen oppimaan että jossain vaiheessa taas iskee epätoivo ja puolittainen masennus siitä että työsuhde on katkeamassa. Arvostus itseä ja osaamista kohtaan säröilee. Silloin laskee työteho, luovuutta ei ole lainkaan ja kotona pitää yrittää unohtaa tämä kaikki.