Tutkijan arkea

Viime lauantaina vietin päivän lapsen kanssa. Tämä myönteinen rutiini on toistunut lähes joka lauantai noin puolentoista vuoden aikana, huomenna myös. Kysymys on luonteeltaan pitkälti sosiaalipoliittinen, sillä suomalainen yhteiskunta määrittelee tulonsiirroillaan sen, että alle 3-vuotias lapsi on syytä viedä päivähoitoon. En itse tähän usko, enkä myöskään totea muuta. Olen agraari-ihminen. Äitikin pääsee kerran-kahdesti viikossa tekemään niitä yhteiskunnan määrittelemiä oikeita töitä.

Olemme lapsen kanssa yhteisellä päätöksellä kehittäneet tällaisen isä-tytär kaavan, joka menee siten että saatamme äitin töihin, ja menemme pullalle. Seuraavaksi peruskotitoimintaa, ruokaa ja järjestelyä, jonka jälkeen päiväunille. Taktiikkana käytän nopeaa kolmen säkeistön "Lapsi laulua" ja poistun paikalta. Toimii nykyisin ihan hyvin, ja lapsi nukahtaa omatoimisesti.

Tässä elämässä on paljon iloisia ja myönteisiä asioita. Ikävästi työelämä ja sen jatkuvat epävarmuudet sotkevat osittain siitä nauttimista. Nytkin kovasti pohdin sitä mitä vuodenvaihteen jälkeen tapahtuu ja mitkä ovat sen vaikutukset esimerkiksi perheen toimeentuloon. Kokemuksesta alan vähitelleen oppimaan että jossain vaiheessa taas iskee epätoivo ja puolittainen masennus siitä että työsuhde on katkeamassa. Arvostus itseä ja osaamista kohtaan säröilee. Silloin laskee työteho, luovuutta ei ole lainkaan ja kotona pitää yrittää unohtaa tämä kaikki.

Kuumat paikat

Yliopistonhallinnossa kiehuu. Järjestö- ja professiokillat ovat tyrmistyneitä. Yliopisto kuolee. Huolestuttavaa tässä on että kaikki kolmikannat edustajat ovat konsensuksessa. Se jäänee ainutkertaiseksi. Yliopistosta tehdään yritys. Humanismi unohdetaan. Hyödyn aikakausi käynnistyy jälleen. Akateeminen kolmikanta kuopataan Lepikkoon. Ja kauheimpana kaikesta. Meidän tulee keskittyä oikeiden töiden tekemiseen. En halua. Haluan vaikuttaa, lobata ja suhmuroida. Eikö yliopisto keksittykin juuri privilegioiden turvaamiseen? Vetoan siihen. Antakee minulle valtaa. Arvovalta meni jo. Ei syytä huoleen, tiedekuntahallinto säilynee nykyisenkaltaisena, ja akateemisten johtajien asema tullenee korostumaan. Kyllä teille vielä hommia riittää. Omat miehet tärkeille paikoille ja let the Rebublic of Science flourish!

Uusi aika

Miljoonien alijäämät ovat jo arkipäivää ja jopa kymmenien miljoonien gapit odottavat tulevaisuudessa, kun uusi yliopistolaki starttaa ja uudet "plateglass" yliopistot aloittavat toimintansa. Vaikka moni pelkää, ei tässä nuorelle tutkijalle mitään kovin dramaattista ole. Meidät on jo laitettu kuosiin. Raippa heiluu ja meikäläinen "job market" ei oikein toimi. Siinä osansa ovat tehneet yliopiston konservatiivit ja valtion liberaali korkeakoulupolitiikka. Nyt kentällä taistellaan eduista. Liittotasolla valmistellaan puolustamaan omia etuja. Lobbarit ovat liikkeellä. Välillä väläytellään että tämä tuhoaa viimeinkin yliopiston, tai ainakin killan. Vasemmistosiipeä ei näy, ne harvat jotka puhuu suoltaa jotain aivan käsittämätöntä saksalaisesta filosofiasta ja poliittisesta teoriasta. Yliopisto on "kriittisen tutkimuksen" tyyssija, jossa ei uskalleta sanoa mitään, kun paikka menee alta. Ne meikäläiset tenuret taas eivät sanoa mitään, kun muutenkin menee ihan hyvin. Niin kaikilla meillä on etumme, toiset ajaa niitä astetta tahdikkaammin. Ja tiede edistyy.