Yleisesti tiedetään että yliopistoihin on aina kuulunut kilpailun kulttuuri. Ei se ole jälkimodernin ajan tai akateemisen kapitalismin mukanaan tuoma ilmiö. Kilpailijoita on vain enemmän. Toisaalta rakenteelliset ratkaisut, kuten rahoitusrakenteen murros ja palkkauksen niveltäminen tuotokseen, voivat kiihdyttää kilpailua. Siihen suhtautuminen on kuitenkin enemmän eettinen, kuin pragmaattinen, kysymys.
Sekään ei liene yllätys että akateeminen kilpailu on varsin raakaa ja se kytkeytyy arvovaltaan ja luottokavereihin. Osalle sivistyneet tavat, Humboldt tai Mertonin normit eivät kerro mitään. Se olisi jo jotain jos ne vielä ohjaisivat toimintaa. Yliopistoissa on toki muodollisia sääntöjä, mutta ne velvoittavat usein vain juridisesti. Muuna aikana käytetään omaa koodia. Se on hiljaista perinnetietoa, josta puhutaan harkitusti ja valikoidussa seurassa, nurkkakunnassa. Poikien kerhossa.
Senkin me tiesimme että erilaiset kiristyksen muodot ovat yliopistoissa yleisiä. Mutta hienovaraisessa yhteisössä ei tietenkään puhuta kiristyksestä, vaan esimerkiksi sopimusehdoista. Siinä on aika helvetin vaikea lähteä nostamaan päätään, kun työsuhde on kuukaudeksi. Sekin on tunnettua että yliopiston sosiaalisiin sopimuksiin kuuluu varsinaisen työn ylittävä vastikkeellinen työ, jolla henkilö X ansaitsee luottamuksen ja eräänlaisen hangaround jäsenyyden kuppikunnassa.
Mutta kun henkilöllä on riittävän pitkä työsuhde ja mielellään sellainen jonka rahoitus ei ole riippuvainen kuppikunnasta, voi hän antaa palaa. Vastuu on silloin kuulijalla. Ne saattaa kylläkin hermostua.
Ja taas sellaisenaan,
Tohtori
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti